Rautakautisia merkintöjä

Täysin vailla varmuutta julkaisumahdollisuuksista päätin tarttua haparoivalla noin 8–9-sormitekniikallani näppäimistöön ja päivittää blogini vastaamaan rampautuneen internet-yhteyden tämän hetken kuulumisia. Kirjoitan tätä 30.10. kello 15:30.

Posti toi juuri vuokranantajan ilmoituksen yhteyden tulevasta muuttumisesta hpna:sta adsl:ksi. Tämä kirjainyhdistelmän muutos maksaa tietenkin rahaa, kun pöydällä oleva vanha pötikkä ei tietenkään ymmärrä uuden kirjainkoodin päälle mitään. Eihän siinä ole kuin yksi sama kirjain. On siis ostettava lisää laitteita.

Uuden tekniikan asentaminen ei käy tietenkään kädenkäänteessä. Vuokranantajan optimistinen "marraskuun alussa, eli puoliväliin mennessä"-aikataulu on tiedotteen mukaan venähtänyt marraskuun 20. päivään. Tämä ei vanhaa realistia juuri hetkauttanut, kun on joutunut muutamaan otteeseen taistelemaan Suomen suurimpia adsl-liittymiä kauppaavia tuulimyllyjä vastaan. Pahimmillaan tilatun palvelun lopullinen käynnistys on kestänyt sen S-alkuisen kanssa puoli vuotta. Ei pahaa ilman hyvää: kyseisiltä taistelureissuilta sain ensimmäisen asteen tuulimyllyn kukistajan mitalin ja tärkeitä taistelustrategioita myöhempiin kamppailuihin.

Lätinät sikseen, puhelin kouraan ja soitto vuokranantajalle. Vauhtia niihin hommiin!

Tehokkuuden kasvusta ja visioista

On tuossa nettikolikossakin toinen puoli, joka on löytynyt (ei nyt ihan yllättäenkään) eilen ja tänään: kun ei pysty harjoittamaan hyödyttömiä verkkoaktiviteetteja, jää paljon enemmän aikaa kirjoittaa gradua. Kai tuo sanan "hyödyttömiä" käyttökin kuvastaa jonkin asteista paranemisprosessia toisinaan pakonomaisilta tuntuvista tapasurffailuista. Tiedä häntä. Ehkä pahin on vasta edessä. Joka tapauksessa on ollut vapauttavaa kirjoittaa "lahtariherrojen" ja "huligaanimurhaajien" välisestä konfliktista, kun on voinut paneutua työhön Facebookin ja sähköpostien huhuilua kuulematta. Eikä tämä yliopistolle Spark-netin vuoksi tulo nyt niin ylivoimaista ole sateettomina päivinä.

Muutenkin on ollut jotenkin enemmän ja pidemmälle eteenpäin tähyilevä olo kuin tavallisesti. Gradun valmistuminen alkaa tuntua mahdolliselta ja vieläpä jossain aikamäärässä. Tämän mystisen deadlinen jälkeisiä suunnitelmiakin on tullut hahmoteltua jo teoriatasolla niin pitkälle että jännittää. Ei niistä tämän tekstin puitteissa enempää – lisäselvityksiä seuraa jos ja kun sana tulee lihaksi. Vaikka opiskeluaika on monella tavalla elämän parasta aikaa, on helpottavaa huomata, että siitä voi päästä liikkumaan johonkin suuntaan.

Lisäksi tajusin vasta äskettäin graduni valmistuvan (ehkä, toivottavasti, luultavasti) juuri samoihin aikoihin kuin siinä käsittelemistäni tapahtumista tulee kuluneeksi 90 vuotta. Ehkä gradustani tuleekin ensi vuoden Tieto-Finlandian voittaja? Ehkä saan julkaista graduni artikkelisarjana Helsingin Sanomissa? Tai ehkä se jää pölyttymään yliopiston pääkirjaston kellarivarastoon ja Sirkkalan käytävän kaappiin, joista joku proseminaarin tai jopa pro gradun tekijä sen lainaa kopioidakseen lähdeluettelon? Ehkä nyt vain jatkan sen kirjoittamista…

Kivikaudelta päivää

Tapahtunut tähän mennessä:

Taloyhtiön puhelinlinjaa pitkin kotiin tuleva jaettu internet-yhteys (hpna) on pätkinyt viikon ja ollut eilisestä asti kliinisesti kuollut. Soitto vuokranantajalle toi valoa: lupasivat asentaa/asennuttaa jaetun adsl-yhteyden. Hyvähyvä! Työhön menee 4+ viikkoa. Tai ei kai itse työhön mene kuin puoli tuntia, mutta jonoista tulee mieleen takavuosien uutiskuvat, kun Neuvostoliittoon avattiin ensimmäinen McDonald's (taisi olla pari vuotta ennen Suomen ensimmäistä mäkkiä).

Fiilikset:

##*¤¤! Vähintään neljä viikkoa! Aivan kuin olisi ikkuna maailmaan muurattu umpeen. Nytkin jouduin tulemaan opinahjooni kirjoittamaan tätä purkausta. Elättelin jo toivoa pikaisesta siirtymisestä erään puhelinyhtiön nopeasti avautuvan 3G-verkossa toimivan netin asiakkaaksi, mutta kymmenet löytämäni nettikeskustelut saivat minut vakuuttuneeksi, ettei niihin kannata koskea.

Kuljenko nyt yli kuukauden joka päivä (myös viikonloppuisin) Spark-netin toimivuusalueelle? Gradu-materiaali? Kirjastolainat? Laskujen maksut? Sähköposti? Facebook? Uutiset? Muu hupikäyttö? Aivan kuin olisi tipahtanut jostain mustasta aukosta jonnekin täysin tuntemattomaan menneeseen aikakauteen. Eikä vastaavasta ajasta omalla kohdallani ole kuin noin 5 vuotta! Niin nopeasti netistä on tullut täysin arkipäiväinen työkalu, viihdekeskus ja loistava yhteydenpitoväline; erottamaton osa jokapäiväistä elämää.

Vieroitusoireita pelolla odottaen,

Päivän sana

Tämänkertainen - toistaiseksi ensimmäinen, eikä jatkuvuudesta ole tietoa - päivän sana nousi esiin maaliskuun 28. päivänä vuonna 1918 julkaistusta Amerikan Suomettaresta. Lehti edusti tiukkaa (lue: ahdasmielistä) kristillis-konservatiivista moraalista selkärankaa amerikansuomalaisen siirtokansan keskuudessa. Sen päämääränä oli pitää suomalaiset erossa viinasta, tanssista, sosialismista ja saatanasta. Näiden paheiden välille lehdessä vedettiin melko voimakkaat yhtäläisyysmerkit.

Pääkirjoituspalstalla otsikolla "Kärsimyksen esikuva" julkaistu teksti viitoittaa mainiosti sen polun, jota seuraamalla itsensäsammuttamiskoulukunta päätyi varmasti paratiisiinsa: ennenaikaiseen haudanlepoon kulkematta yhdenkään mielihyväruudun kautta. Ja tässä tulee itse sana:

"Työ on vain toinen puoli elämästä; kärsimys on toinen."

Ja kun nuo hyveet ymmärtäisi tänä päivänä yhdistää, voisimme kaikki astua oravanpyörään, kiittää palkaksi saamiamme (henkisiä) ruoskaniskuja ja kuolla autuaina joutumatta alistumaan maailman iloihin - nehän ovat vain katoavaisia.

Saarelan saappaat

Tuli sitten katsottua Olli Saarelan ohjaama Suden vuosi -leffa. Elokuva herätti mielihalun kirjoittaa edes jotain kommenttia tuhansille lukijoilleni pelkästään yliopistomaailmaan sijoittumisensa vuoksi. Tai lähinnä Saarelan omituinen tapa kuvata kirjallisuustieteen opiskelijat lähinnä kauppakorkean opiskelijoiden tapaan glitter- ja trendipuvuissa yökerhossa bailaaviksi kiiltokuviksi ja professorin malli on puolestaan otettu jostain 1900-luvun alusta. Lisäksi opiskelijoiden ja opettajien yhteiset luentojen jälkeiset analysoinnit käsitellystä aiheesta lienee tuttua Platonin ajoilta tai humboldtilaisen sivistysyliopiston ihanteesta.

Kun nämä yliopistoelämän asiavirheet, jotka tuskin ovat kovin merkityksellisiä ei-yliopisto-opiskelijoille, sivuutetaan, niin mitä jää jäljelle? Tarina on sinällään mielenkiintoinen yritys kuvailla ihmistä, joka aluksi kieltää vakavan sairautensa ja yrittää elää kuin kuka tahansa "terve" sulkemalla itsensä näiden terveiden maailman ulkopuolelle, ettei näyttäisi heikolta. Saarelalle kiitos siitä, että valitsi aiheeksi epilepsian alkoholismin sijaan. Näyttelijät hoitivat myös osansa ihan mallikkaasti. Varsinkin Kari Heiskaselle kannattaa soittaa, jos haluaa osaavan näyttelijän tulkitsemaan sulkeutunutta ja tunneongelmaista keski-ikäistä miestä. Myös Krista Kosonen hoitaa roolinsa mallikkaasti.

Ongelmaksi muodostuu Saarelan kiinnostus mahtipontisen näyttäviin kuviin mieluummin kuin roolihenkilöiden persoonien syventämiseen. Ja kun kuvien mahtipontisuudella ei ole juuri mitään pohjaa ne lässäyttävät lopputuloksen pateettiseksi pannukakuksi. Tuntuu kuin Saarela olisi ostanut joltain esikuvaltaan seitsemän peninkulman saappaat, joilla Olli-parka ei pääsekään kuin kolme ja puoli peninkulmaa. Vika ei ole esikuvassa. Kukaan ei vain ole opettanut Saarelaa käyttämään niitä.

** ja puoli

Varo vaaraa

Olin imaista aamuteet henkitorveen, kun luin Hesarista joidenkin nettikriminaalien varastaneen Suomessa noin 80 000 käyttäjätunnusta ja salasanaa ja julkaisseen niitä kiusanteon nimissä. Näin ainakin nettiturvaguru Hyppönen jutun mukaan arvelee. Motiivina ei siis ole rahallinen hyöty tai mikään "erityinen sanoma". No sepä helpotti. Kaivelin esiin kryptattuja muistilappuja eri foorumeilla käyttämistäni tunnuksista, vaihdoin heti kaikkien salasanat ja poistin muutaman tunnuksen kokonaan. Eiköhän näillä toimilla taas vähän aikaa pärjäile.

Suomi on varmasti otollinen maa erilaisille nettitunnusurkkijoille, kun emme ole vielä kovin pitkälle päässeet sen kotoisan puun juurelta, johon tupsahdimme aivan hiljattain. Kovin kaukana ei maaseudun ihmisillä ole ne ajat, jolloin riitti, kun laittoi kirkonkylälle lähtiessä luudan ovea vasten nojaamaan merkiksi, ettei oltu kotona. Näin kenenkään ei tarvinnut turhaan saapastella tupaan huhuilemaan talonväkeä. Kun tämä sama viaton sinisilmäisyys siirretään maailmankylän verkkomaailmaan, ovia ei juurikaan muisteta lukita. Tai vaikka muistettaisiin, arvoesineitä ei välttämättä ymmärretä siirtää piiloon hiippareiden katseilta ja pitkiltä kynsiltä. Pelkkä https-salaus ei estä pitämään rikollisia, tai "alaa harrastavia nuoria", ulkopuolella. Se luo lisähaasteita, joiden voittaminen lisää murtautujan arvostusta alalla.

Vaikka olen antanut aina mahdollisimman vähän henkilökohtaisia tietoja rekisteröityessäni eri foorumeihin, usein on pakko luovuttaa ainakin nimi ja sähköpostiosoite tunnuksia luodessa. Itsesuojeluperiaatteella olen ottanut oikeudekseni luoda itselleni useita aliaksia, joita käytän suojellakseni omien tietojen lipsahtamista tahoille, joille en halua niiden päätyvän. Luonnollisesti nämä aliakset omistavat muutamia sähköpostitilejä, joita ei voi mitenkään liittää minuun. Tähän järjestelmään olen luottanut, mutta tuo tunnusvarkausuutinen sai minut kuitenkin hätkähtämään varsinkin, kun viime viikkoina olen esiintynyt omalla nimellä ja kuvalla eräässä varsin suositussa foorumissa. Täytyykin tästä siirtyä tiukentamaan private settingsejä myös sinne. Tarkastaja is varuillaan.

Mennään hiljaa markkinoille

Hulluja päiviä vaan kaikille!

Eräs mielenkiintoisimpia vähittäiskaupan ilmiöitä Suomessa on ehdottomasti Stockmannin Hullut Päivät. Ensimmäisen kerran kohtasin hyperventilointiin ja mustelmiin johtavaa shoppailua joskus lapsena Aku Ankan sivuilla. Aku oli jostain syystä joutunut neljä kertaa itsensä kokoisten rouvien kanssa suuren tavaratalon alennusmyyntiryntäykseen. Pieni ankan rassukka kulki jalat korkealla ilmassa rouvien väliin litistyneenä hikoillen ja apua huutaen. Voi Ankka raukkaa.

En tuolloin osannut yhdistää sarjakuvaa mihinkään todelliseen tapahtumaan, sillä lapsuuteni tavaratalot taisivat olla tämänpäiväisen sittarin kosmetiikkaosaston kokoisia, eikä lapsuuteni kotikaupungissa ollut todellakaan mitään stockaa, eikä supermega-alennusmyynneistä puhuttu ainakaan minun korvieni kuullen. Ainut kauppaan liittyvä brändi, jonka muistan, oli K-kaupan Väiski, joka naama hymyssä myi lihatiskituotteita niin iloisesti, että pullea vatsa näytti hytkyvän esiliinan alla jopa piirretyissä mainoksissa. Siitä oli verenmakuinen adrenaliinihyökkäys alepuseron kimppuun kaukana. Oi niitä viattomuuden aikoja.

Sittemmin, tänne maan oikeaan pääkaupunkiin muuttaneena, olen säännöllisesti käynyt selaamassa cd-, dvd- ja juustovalikoimat noissa maan mahtavimmissa hullutteluissa. Viime syksynä päätin kokeilumielessä osallistua alennusmyynnin avajaisiin ja astelin noin kello 7:50 Hansatorille. Tori oli jo tuolloin täynnä ihmisiä odottamassa sisäänpääsyä. Kun vahtimestarit avasivat ovet ja käynnistivät liukuportaat, alkoi infernaalinen ryntäys kohti keltaisilla lapuilla merkattuja hyllyjä, rekkejä, pöytiä ja telineitä. Tuolloin mieleeni tulvi tuo Akun shoppailureissu siinä suuren maailman tavaratalon alessa. Kun vaelsin massan mukana pitkin kauppakeskuksen käytäviä, sain muutaman kerran tuta Akun kohtalon jäädessäni himoalettajien runtelemaksi. Huh sitä kiihkon määrää.

Hetki sitten näin kuinka lähes koko Stockmann peittyi taas keltaisten yllätyspressujen alle ja ilmaa kevyemmät kummituspallot aseteltiin heilumaan opaskylteiksi. Kaikki valmistuu varmasti yön aikana sinua, minua ja niitä kyynärpäätaklaajia varten. Ah, ostamisen juhla on täällä taas! Tässä vähän herkkupaloja.

Täällä ollaan

Poks! Blogikokeiluni on täten korkattu.

Jos joku tätä joskus lukee, niin tervehdys tuttaville. Parasta jälkeen -päivämäärän ylittänyt itärajalaisen metallimekan kasvatti täällä jorisee joutavia kierrellessään opinnäytteensä materiaalia kuin se kissa sitä kuumaa puurolautasta.

Viikonlopun kulttuuriannos oli tuhti: CMX, Agit Prop ja kirjamessut yhdistettyinä torstaiseen opiskelijakulttuuriyöhön vetävät olemukseni ja olotilani melko väsähtäneiksi. Yksi tapahtumista tarjosi mukavaa laatuaikaa kavereiden kanssa, toinen liikutti herkistyneen mieleni ja vastasi täydellisesti odotuksiani, kolmannessa oli hauskaa kuin ateistilla jumalanpalveluksessa ja neljännestä tarttui mukaan kaksi joululahjaa. Tapahtumien ja antien toisiinsa yhdistäminen tuskin on kovin vaikeaa.

Tämän sanottuani voin ehkä palata sorvin ääreen unohtamatta kuitenkaan tarkistaa tapahtumia eräästä nettiyhteisöstä. Voihan jee.