Vedettömän pöydän ääreläisille

Iso myötäelämisen tervehdys nokialaisille, jotka ovat joutuneet kokemaan uskomattoman laiminlyönnin seuraukset talousvetensä pilaantumisen ja siitä aiheutuneen vatsavaivaepidemian (näin lievästi ilmaistuna). En ala kommentoimaan tai toistamaan tiedotusvälineissä kerrottuja tietoja tapahtuneesta, mutta haluan tuoda esiin muutaman oman ajatuksen aiheesta.

Ensimmäisenä tapauksen tultua julki mietin, kuinka yleensäkään voi olla mahdollista, että vesilaitoksella on (yksinkertaistetusti) puhtaanveden allas ja jätevesiallas yhdistetty toisiinsa putkella, jossa on hana välissä? Vedenpuhdistusalaa tuntematta, tuntuu täysin käsittämättömältä asentaa kyseisenlainen väliputki, jota pitkin on mahdollista sotkea puurot ja vellit pienellä hanan avaamisella. Ei mene jakeluun. Tuollaisen putken asettajalle pitäisi mielestäni syöttää vähintään se tietty hatullinen sitä itseään, niin tietäisi itse miltä tuntuu, kun sisuksissa jyllää kampylo- ja salmonellabakteerit. No oli vähän kärjistetty ajatus, myönnetään. Mutta tällaisesta ajattelemattomuudesta tulee mielestäni rangaista syyllisiä, vaikka tällä hetkellä tärkeintä on saada nokialaisille puhdasta vettä ja antibioottikuurit.

Teinpä hyvän ratkaisun

Alaluku-euforiani sai mukavasti nostetta, kun huomasin oppineeni markkinatalouden pelisääntöjä. Päätin kymmenvuotisen taipaleeni sen sinisen (joka oli kelta-sininen 10 vuotta sitten) teleoperaattorin kanssa toissapäivänä, kun kyllästyin sen harjoittamaan ylihinnoitteluun, aloitusmaksuihin ja täydellisen toimimattomaan asiakaspalveluun. Kun nämä negatiiviset tekijät ylittivät merkkiuskollisuuteni määrän, marssin pinkkiin halpapuheluyhtiöön ja otin sieltä onnellisen liittymän, jonka piti käynnistyä 11.12.

Olen kuullut, että vaihtajien perään soitellaan ja vanhoja asiakkaita yritetään ostaa takaisin. Juuri äsken sainkin siniseltä puhelun, jossa kyseltiin lähtöni syitä. Raha, raha ja raha. Sininen tarjosi vaihtoehdoksi omistamaansa ja jo kerran kuollutta keltaista tutkimusmatkaajaa sekä 90 euron puheaikahyvitystä ja lopulta myös avopuolisolleni 50 euroa, jos tarttuisin syöttiin. Tartuin. Nyt odottelen pinkin vastausta.

Niin, ja siihen punaiseen en koskisi edes metrin mittaisella tikulla – mielikuvasyistä.

Osatehtävä suoritettu!

Jeeeeeeeee!!! Proffa sai juuri inboxiinsa yhden alaluvun gradustani. Toivottavasti saan siitä palautteen mahdollisimman nopeasti, niin tiedän paremmin missä reunassa tietä kuljen vai olenko peräti luonut jonkin oman (harha)polun, jota olen ruvennut seuraamaan. Jatkoa seuraa…

Ajan kultainen leikkaus

Osaisinpa jakaa ajankäytön työn, sosiaalisten suhteiden hoidon ja yleisen häröilyn – joka sisältää esimerkiksi kaupungilla flanöörauksen ja internetissä pään lepuuttamisen – kesken jollain tapaan kuvataiteessa käytettyä kultaista leikkausta apuna käyttäen (Φ=(1+√5)/2). En osaa, joten joudun usein tuuliajolle, jolloin tyypillisin voittaja on häröily ja häviäjänä työ, eli gradu. Itselleni asettamat deadlinet kuitenkin auttavat minua keskittymään olennaiseen, kunhan suorituspaineet kasvavat tarpeeksi suuriksi, eli kunhan kuolonviiva on lähempänä kuin olisi suotavaa. Tällainen rajapyykki sijaitsee tulevan viikonlopun ja ensi viikon alun välissä. Olisi tarkoitus palauttaa seuraava käsittelyluku ohjaavan proffan luettavaksi viimeistään maanantaina. Nyt, julkisesti sen lausuttuani, en voi enää siirtää aikaa tuonnemmaksi. Kerron maanantaina miten kävi.

Voisin asettaa seuraavan deadlinen vähän lähempään ajankohtaan, jolloin olisin teoriassa pakotettu työskentelemään ahkerammin.

Kotirintamalta

Avopuolisoni liittyi hetki sitten vapaaehtoisista koottuun kaukopartiojoukkoon, jonka tarkoituksena on kytkeä kapinoiva dekadentti sisämaan koskikaupunki takaisin emämaan yhteyteen. Tavoitteeseen pääsyn metodeja ei siviilille paljastettu, mikä on varmasti hyvä. Eivätpähän pääse tänne soluttautuneet provinssin kapinalliset hankkimaan tarkempia tietoja ryhmän aikeista helposti murtuvalta kotijoukkojen sanitääriltä. Sen verran tiedän – ja voin julkisesti mainita –, että ryhmän kokoonpanoon kuuluu noin kymmenen korkeasti koulutettua Yhdysvaltojen SEAL-joukkoihin verrattavaa sissiä. Siinä tehtaanpiiput heiluvat ja koski kuohuu, kun tämä ryhmä pysäyttää keskipakovoiman aiheuttaman separaatioliikkeen.

Kotirintaman toimintamahdollisuudet tällaisessa tilanteessa ovat äärettömän rajalliset. Voi vain toivoa kaiken menevän suunnitellusti. Pelko on tietysti turhaa, sillä raudanlujat ammattilaiset kyllä hoitavat työnsä kylmän viileästi ja virheettömästi. Olo on vain niin avuton, kun ei pysty itse osallistumaan. Niinpä päätin järjestää kodinturvajoukkojen kanssa hyväntekeväisyysottelun, jonka tuotolla on tarkoitus palkita voittoisat joukkomme, kun he palaavat panssarijunallaan operaation suoritettuaan – toivottavasti pian.

Ylpeänä katson urhoollista joukkoa täältä kotikontujen savisilta jokirannoilta. Kaikkea hyvää!

Täytettä

Koska blogin päivitysvauhti on päässyt pahasti hyytymään, niin koitetaan sitten taktiikkaa, joka ei ole koskaan toiminut esseitä tai vastaavia kirjoittaessa: avataan tyhjä asiakirja ja odotetaan tekstin syntymistä.

Ikimuistoisten juhlien tähtitaivaalle syttyi viikonloppuna taas uusi tähti, kun etujani valvova järjestö täytti vuosia ja järjesti sen kunniaksi hienot juhlat ja hyvät bileet. Tai tarkemmin sanoen loi hienot puitteet juhlille, jotka onnistuivat tietenkin hyvässä seurassa. Kiitos kaverit!

Edellinen merkintä on melko pikaistuksissa kirjoitettu ja jälki on sen mukaista, mutta olkoon. En käy sitä enää oikomaan tai tarkentamaan (tuskinpa sitä kukaan odottaakaan). En oikein tiedä miksi edes nostin asian tähän, mutta joku päivä oli sellainen olo, että olisin jotenkin velvollinen korjailemaan raakiletta. No en ole.

Huomenna pääsen taas käyttämään aikaisemmassa elämässä oppimiani taitoja erästä vanhaa menopeliä korjatessani. On mukava huomata, ettei se kaikki aiemmin opittu ole unohtunut tai jäänyt Saimaan rannalle. Kiitos siitäkin kuuluu kavereille, jotka kulkevat vanhoilla menopeleillä ja pyytävät apua.

Olinpa kiitollinen.

Sairaan ”miehen” mielipuolista riehumista

Nyt tuli pakko-olo blogin kirjoittamiselle Jokelan tapahtumien vuoksi. Toinen vaihtoehto olisi ollut tietysti kommentoida joitain olemassa olevia keskusteluja netissä, mutta niiden yleistaso on niin kirjavaa "mä oon aina sanonu" -jeesustelusta täysin asiaankuulumattomien tahojen haukkumiseen. Toki mukana on yleisiä hätähuutoja ja osanottoja.

Samaa mieltä monen Hesarin keskustelupalstalla olijan kanssa olen siitä, että mielenterveyshoidon määrärahojen leikkaaminen on äärettömän lyhytnäköistä politiikkaa. Tämän mielenvikaisen, terroristeja ja kolmatta valtakuntaa ihannoivan "Sturmgeist89":n tekoja ei tietenkään olisi voitu estää rahoitusta lisäämällä, sillä tämän kaltaiset tapahtumat ovat täysin riippumattomia mielenterveystyön määrästä. Hullut napsahtavat (jos sallitaan näin yksinkertaistava ilmaisu), jos ovat napsahtaakseen. Vikaa voi etsiä tällaisten sturmgeistien päistä, perheoloista, kaveripiireistä, väkivaltaisista tietokonepeleistä ja elokuvista, huumeista, ihmisluonteista, historiasta (…), mutta tyhjentävää vastausta ei voida koskaan saada. "Sturmgeist89" itse kiistää manifestissaan "Kuinka Luonnonvalinta Muuttui Idiokraattiseksi Valinnaksi?" kaiken ulkopuolisen vaikutuksen itseensä sanoo olleensa yksi valistuneista, jotka näkevät "ihmisrodun" rappion.

Tämän kyseisen hullun tekojen "ymmärtäminen" on mielestäni entistä vaikeampaa, kun tietää hänen halunneen muutosta tähän yhteiskuntajärjestelmään väkivallalla ja olleen valmis kuolemaan "asiansa" puolesta. On täysin käsittämätöntä hahmottaa millaista yhteiskuntaa "Sturmgeist89" kuvitteli rakentavansa ampumalla lukion rehtorin. Nyt voi vain odottaa aiheellista joukkopelkoa Jokelassa ja sen ympäristössä, hetkellistä asiallista keskustelua ja pidempää jeesustelua. Olisipa tästäkin pienen ihmisen hätähuudosta selvitty vain yhdellä lisällä itsemurhatilastoissa ja tuolla mielettömällä "rodunjalostus" -tekstillä.

Tällainen hiukan jäsentymätön pikateksti syntyi tässä vaiheessa.

Luokkatietoista runoutta

Graduaineistostani kumpuaa välillä tökerösti muovattua propagandaa koskien Suomen sisällissotaa, mutta välillä löytyy "positiivisia" yllätyksiä. Suomalaisen Sosialisti Järjestön (SSJ) yksi kolmesta pää-äänenkannattajasta, Raivaaja (Fitchburg, Massachusetts), oli onnistunut palkkaamaan toimituskuntaansa kolumnisti "H.R.":n, jonka sanansäilä ei aina kulkenut aivan suorinta reittiä perille, vaan hän onnistui usein lähestymään käsittelemäänsä aihetta satujen, runojen ja keksittyjen dialogien kautta.

Kun sellaiset suomalaiset kirjailijat ja runoilijat kuten Ilmari Kianto, Juhani Aho ja V.A. Koskenniemi propagoivat valkoista valtaa yli koko suomalaisen heimon ja Suomen vapauden pyhyyttä. Esimerkiksi Kiannon tapaan houkuteltiin Vienan karjalaisia hylkäämään punaiset ajatukset ja hakeutumaan valkoisen Suomen yhteyteen:

Ah, älä kultainen kuuntele, karkuripetturien puheita, ne ovat punaisten pirujen puheita, Suomen surmaan syöstyjen koirien, riettaitten raukkojen, jotka bolshevikit pestasi, petkutti, – ah, älä kuuntele niitä. Ota ne kiinni heti, vangitse villitsijät, – surma heille, – susille. Ei ne elämää ansaitse. Ei tässä mikään muu nyt auta, Jumalauta, kuin rauta. Elämä tai kuolema Wienalle! Kummanko sie valitset, heimoveljeni heleä?
(Suomen yläluokka vihan vimmoissa, Raivaaja 12.4.1918)

Ilmeisesti tästä kipinän saaneena "H.R." vetosi Koskenniemen intoon kirjoittaa vapausrunoja, kun porvarit olivat "rikkoneet Suomen vapausvalan ja myyneet Suomen saksalaisille junkkereille". H.R. epäili Koskenniemen kirjoittavan tähän tapaan:

Te porvarit, te Suomen Juudakset, / te vapauden vainoojat petturit, / te kelmit ja konnat Suomen maan! / Te nuoraa nyt pian, pian etsikää/ ja jokainen itsenne hirttäkää, / niin vaatii kunnia kansan ja maan!

Svinhufvud, Renvall, jokainen porvari, / joka tyrannia Saksan kumarsi, / ne ne kansalle kahleita luovat. / Siksi seinää vasten ne asettakaa / ja armotta siihen ampukaa, / sillä elävinä turmaa he tuovat.
(Jutustelua: Elegioja. Raivaaja 19.4.1918.)

Vaikka teksti on rankkaa – mikseivät olisi, eihän aihepiirikään ole mitään keveintä lätinää – piristävät "H.R.":n oivaltavat propagandakirjoitukset materiaalin läpikäyntiä huomattavasti. Koska Raivaaja edusti sosiaalidemokraattista linjaa SSJ:ssä, "H.R." joutui vähitellen kevään 1918 aikana repimään linjaeroa toiseen tutkimaani lehteen, Toveriin, joka luiskahti seuraavana vuonna järjestön kommunistihajaannuksessa kommareille. Näistä jutuista ehkä lisää myöhemmin.

Terrorin tarpeellisuus ja muutama muu vesiperä

Julkisuudessa on viime aikoina käyty kohtuullisen vilkasta keskustelua Suomen sisällissotaa käsittelevästä historiantutkimuksesta. Vaikka keskustelu on valtakunnan ykköslehdessä keskittynyt lähinnä kulttuuriosioon, sen painoarvo ei ole kärsinyt, vaan keskustelijoina ovat toimineet muiden muassa Esko Salminen, Heikki Ylikangas, Matti Klinge, Seppo Hentilä ja viimeisimpänä tämän päivän lehden mielipideosiossa professori Jukka Sihvola. Sihvola puuttui mielestäni osuvasti Salmisen väitteeseen, jonka mukaan "Pohjantähti on tutkijalle punainen", johtuen jatkosodan jälkeen politiikkaan palanneen äärivasemmiston vaatimuksista, jotka Väinö Linna popularisoi punakapinaa ymmärtäväksi kulttuurin valtavirraksi "Täällä Pohjantähden alla" -trilogiassaan.

Kun pistää oikein valkoiset lasit silmilleen, voi olla Salmisen kanssa samaa mieltä. Jos taas yritetään pitää edes hitusen kiinni historiantutkimuksen objektiivisuuden vaatimuksista, ei voida kovin vakavasti väittää punaisten mahdollisen (lue: mahdottoman) voiton johtaneen Suomen itsenäisyyden menetykseen, kuten Klinge ja Hentilä vakuuttavat. Uskottavampaa sen sijaan on Ylikankaan väite, jonka mukaan Suomen vapaaehtoinen liittyminen Neuvostoliittoon olisi edellyttänyt kommunistien valtaanpääsyä, mikä olisi ollut hänen mukaansa hyvin epätodennäköistä, sillä vallankumouksen puuhaajana oli SDP. Puolueen linja (Forssan ohjelma) oli puolestaan omaksuttu lähes täydellisesti Karl Kautskyn Erfurtin ohjelmasta sekä tämän sosiaalidemokratian teorioista, jotka tuomitsivat (bolsevikkien) proletariaatin diktatuurin ja puolustivat parlamentaarista sosialismia mahdollisimman pitkään. "Ei ehdottomasti vallankumousta eikä ehdottomasti laillisuuttakaan."

Sihvola puolestaan asettaa yksisilmäisen kontrafaktuaalisen "tutkimuksen" kyseenalaiseksi ihmettelemällä jossittelun mielekkyyttä tilanteessa, jossa sosialistien hallitsema punainen Suomi oli hyvin epätodennäköistä. Tällaiseen tilanteeseen joutuminen olisi varmasti ollut Suomelle samanlainen katastrofi kuin mihin Baltian maat joutuivat mursuviiksisen diktaattorin kansojen yhteisössä. JOS punaiset olisivat syystä tai toisesta onnistuneet voittamaan/pääsemään voitolle sisällissodassa olisi se Sihvolaa lainatakseni vaatinut "massiivista terroria" bolsevikkien avulla. Tällaiseen apuun heillä ei kuitenkaan ollut resursseja, sillä vallassa pysyminen oli aivan tarpeeksi hankalaa heille itselleen. Kun mukaan lasketaan muiden eurooppalaisten suurvaltojen (Saksa, Englanti, Ranska) intressit Itämerellä ensimmäisen maailmansodan aikana, ei punaisen Suomen syntymiselle jäänyt juuri mitään mahdollisuuksia.

Valkoisen ja punaisen terrorin puolustelu on mielestäni moraalisesti äärettömän vaarallista. Esimerkkien teko kukistetusta vastustajasta julkisin teloituksin, ruumiita silpomalla tai kiduttamalla ei ole yhtään sen enempää vastustajaa lannistavaa toimintaa kuin kuolemantuomioiden vaikutus rikollisuuden vähentämisessä. Päinvastoin, näillä toimilla varmistetaan katkeruuden ja kostomielialan kasvua, mistä on esimerkkejä vieläkin näkyvissä suomalaisessa yhteiskuntakeskustelussa retorisina heittoina. Olisiko "Talvisodan ihmeeseen" sitten päädytty, jos valkoiset eivät olisi kostaneet punaisten tekemiä murhia ja kapinointia murhaamalla tuhansia ihmisiä "opetusmielessä"? Mitä luultavimmin oltaisiin, mutta senkin spekulointi on aivan turhaa. Sisällissodan lopputulos, valkoisten voitto, mahdollisti kuitenkin Suomen kulkeman tien, joka poikkeaa suuresti Baltian maiden tiestä suomalaisten eduksi.

Rautakautisia merkintöjä

Täysin vailla varmuutta julkaisumahdollisuuksista päätin tarttua haparoivalla noin 8–9-sormitekniikallani näppäimistöön ja päivittää blogini vastaamaan rampautuneen internet-yhteyden tämän hetken kuulumisia. Kirjoitan tätä 30.10. kello 15:30.

Posti toi juuri vuokranantajan ilmoituksen yhteyden tulevasta muuttumisesta hpna:sta adsl:ksi. Tämä kirjainyhdistelmän muutos maksaa tietenkin rahaa, kun pöydällä oleva vanha pötikkä ei tietenkään ymmärrä uuden kirjainkoodin päälle mitään. Eihän siinä ole kuin yksi sama kirjain. On siis ostettava lisää laitteita.

Uuden tekniikan asentaminen ei käy tietenkään kädenkäänteessä. Vuokranantajan optimistinen "marraskuun alussa, eli puoliväliin mennessä"-aikataulu on tiedotteen mukaan venähtänyt marraskuun 20. päivään. Tämä ei vanhaa realistia juuri hetkauttanut, kun on joutunut muutamaan otteeseen taistelemaan Suomen suurimpia adsl-liittymiä kauppaavia tuulimyllyjä vastaan. Pahimmillaan tilatun palvelun lopullinen käynnistys on kestänyt sen S-alkuisen kanssa puoli vuotta. Ei pahaa ilman hyvää: kyseisiltä taistelureissuilta sain ensimmäisen asteen tuulimyllyn kukistajan mitalin ja tärkeitä taistelustrategioita myöhempiin kamppailuihin.

Lätinät sikseen, puhelin kouraan ja soitto vuokranantajalle. Vauhtia niihin hommiin!

Tehokkuuden kasvusta ja visioista

On tuossa nettikolikossakin toinen puoli, joka on löytynyt (ei nyt ihan yllättäenkään) eilen ja tänään: kun ei pysty harjoittamaan hyödyttömiä verkkoaktiviteetteja, jää paljon enemmän aikaa kirjoittaa gradua. Kai tuo sanan "hyödyttömiä" käyttökin kuvastaa jonkin asteista paranemisprosessia toisinaan pakonomaisilta tuntuvista tapasurffailuista. Tiedä häntä. Ehkä pahin on vasta edessä. Joka tapauksessa on ollut vapauttavaa kirjoittaa "lahtariherrojen" ja "huligaanimurhaajien" välisestä konfliktista, kun on voinut paneutua työhön Facebookin ja sähköpostien huhuilua kuulematta. Eikä tämä yliopistolle Spark-netin vuoksi tulo nyt niin ylivoimaista ole sateettomina päivinä.

Muutenkin on ollut jotenkin enemmän ja pidemmälle eteenpäin tähyilevä olo kuin tavallisesti. Gradun valmistuminen alkaa tuntua mahdolliselta ja vieläpä jossain aikamäärässä. Tämän mystisen deadlinen jälkeisiä suunnitelmiakin on tullut hahmoteltua jo teoriatasolla niin pitkälle että jännittää. Ei niistä tämän tekstin puitteissa enempää – lisäselvityksiä seuraa jos ja kun sana tulee lihaksi. Vaikka opiskeluaika on monella tavalla elämän parasta aikaa, on helpottavaa huomata, että siitä voi päästä liikkumaan johonkin suuntaan.

Lisäksi tajusin vasta äskettäin graduni valmistuvan (ehkä, toivottavasti, luultavasti) juuri samoihin aikoihin kuin siinä käsittelemistäni tapahtumista tulee kuluneeksi 90 vuotta. Ehkä gradustani tuleekin ensi vuoden Tieto-Finlandian voittaja? Ehkä saan julkaista graduni artikkelisarjana Helsingin Sanomissa? Tai ehkä se jää pölyttymään yliopiston pääkirjaston kellarivarastoon ja Sirkkalan käytävän kaappiin, joista joku proseminaarin tai jopa pro gradun tekijä sen lainaa kopioidakseen lähdeluettelon? Ehkä nyt vain jatkan sen kirjoittamista…

Kivikaudelta päivää

Tapahtunut tähän mennessä:

Taloyhtiön puhelinlinjaa pitkin kotiin tuleva jaettu internet-yhteys (hpna) on pätkinyt viikon ja ollut eilisestä asti kliinisesti kuollut. Soitto vuokranantajalle toi valoa: lupasivat asentaa/asennuttaa jaetun adsl-yhteyden. Hyvähyvä! Työhön menee 4+ viikkoa. Tai ei kai itse työhön mene kuin puoli tuntia, mutta jonoista tulee mieleen takavuosien uutiskuvat, kun Neuvostoliittoon avattiin ensimmäinen McDonald's (taisi olla pari vuotta ennen Suomen ensimmäistä mäkkiä).

Fiilikset:

##*¤¤! Vähintään neljä viikkoa! Aivan kuin olisi ikkuna maailmaan muurattu umpeen. Nytkin jouduin tulemaan opinahjooni kirjoittamaan tätä purkausta. Elättelin jo toivoa pikaisesta siirtymisestä erään puhelinyhtiön nopeasti avautuvan 3G-verkossa toimivan netin asiakkaaksi, mutta kymmenet löytämäni nettikeskustelut saivat minut vakuuttuneeksi, ettei niihin kannata koskea.

Kuljenko nyt yli kuukauden joka päivä (myös viikonloppuisin) Spark-netin toimivuusalueelle? Gradu-materiaali? Kirjastolainat? Laskujen maksut? Sähköposti? Facebook? Uutiset? Muu hupikäyttö? Aivan kuin olisi tipahtanut jostain mustasta aukosta jonnekin täysin tuntemattomaan menneeseen aikakauteen. Eikä vastaavasta ajasta omalla kohdallani ole kuin noin 5 vuotta! Niin nopeasti netistä on tullut täysin arkipäiväinen työkalu, viihdekeskus ja loistava yhteydenpitoväline; erottamaton osa jokapäiväistä elämää.

Vieroitusoireita pelolla odottaen,

Päivän sana

Tämänkertainen - toistaiseksi ensimmäinen, eikä jatkuvuudesta ole tietoa - päivän sana nousi esiin maaliskuun 28. päivänä vuonna 1918 julkaistusta Amerikan Suomettaresta. Lehti edusti tiukkaa (lue: ahdasmielistä) kristillis-konservatiivista moraalista selkärankaa amerikansuomalaisen siirtokansan keskuudessa. Sen päämääränä oli pitää suomalaiset erossa viinasta, tanssista, sosialismista ja saatanasta. Näiden paheiden välille lehdessä vedettiin melko voimakkaat yhtäläisyysmerkit.

Pääkirjoituspalstalla otsikolla "Kärsimyksen esikuva" julkaistu teksti viitoittaa mainiosti sen polun, jota seuraamalla itsensäsammuttamiskoulukunta päätyi varmasti paratiisiinsa: ennenaikaiseen haudanlepoon kulkematta yhdenkään mielihyväruudun kautta. Ja tässä tulee itse sana:

"Työ on vain toinen puoli elämästä; kärsimys on toinen."

Ja kun nuo hyveet ymmärtäisi tänä päivänä yhdistää, voisimme kaikki astua oravanpyörään, kiittää palkaksi saamiamme (henkisiä) ruoskaniskuja ja kuolla autuaina joutumatta alistumaan maailman iloihin - nehän ovat vain katoavaisia.

Saarelan saappaat

Tuli sitten katsottua Olli Saarelan ohjaama Suden vuosi -leffa. Elokuva herätti mielihalun kirjoittaa edes jotain kommenttia tuhansille lukijoilleni pelkästään yliopistomaailmaan sijoittumisensa vuoksi. Tai lähinnä Saarelan omituinen tapa kuvata kirjallisuustieteen opiskelijat lähinnä kauppakorkean opiskelijoiden tapaan glitter- ja trendipuvuissa yökerhossa bailaaviksi kiiltokuviksi ja professorin malli on puolestaan otettu jostain 1900-luvun alusta. Lisäksi opiskelijoiden ja opettajien yhteiset luentojen jälkeiset analysoinnit käsitellystä aiheesta lienee tuttua Platonin ajoilta tai humboldtilaisen sivistysyliopiston ihanteesta.

Kun nämä yliopistoelämän asiavirheet, jotka tuskin ovat kovin merkityksellisiä ei-yliopisto-opiskelijoille, sivuutetaan, niin mitä jää jäljelle? Tarina on sinällään mielenkiintoinen yritys kuvailla ihmistä, joka aluksi kieltää vakavan sairautensa ja yrittää elää kuin kuka tahansa "terve" sulkemalla itsensä näiden terveiden maailman ulkopuolelle, ettei näyttäisi heikolta. Saarelalle kiitos siitä, että valitsi aiheeksi epilepsian alkoholismin sijaan. Näyttelijät hoitivat myös osansa ihan mallikkaasti. Varsinkin Kari Heiskaselle kannattaa soittaa, jos haluaa osaavan näyttelijän tulkitsemaan sulkeutunutta ja tunneongelmaista keski-ikäistä miestä. Myös Krista Kosonen hoitaa roolinsa mallikkaasti.

Ongelmaksi muodostuu Saarelan kiinnostus mahtipontisen näyttäviin kuviin mieluummin kuin roolihenkilöiden persoonien syventämiseen. Ja kun kuvien mahtipontisuudella ei ole juuri mitään pohjaa ne lässäyttävät lopputuloksen pateettiseksi pannukakuksi. Tuntuu kuin Saarela olisi ostanut joltain esikuvaltaan seitsemän peninkulman saappaat, joilla Olli-parka ei pääsekään kuin kolme ja puoli peninkulmaa. Vika ei ole esikuvassa. Kukaan ei vain ole opettanut Saarelaa käyttämään niitä.

** ja puoli

Varo vaaraa

Olin imaista aamuteet henkitorveen, kun luin Hesarista joidenkin nettikriminaalien varastaneen Suomessa noin 80 000 käyttäjätunnusta ja salasanaa ja julkaisseen niitä kiusanteon nimissä. Näin ainakin nettiturvaguru Hyppönen jutun mukaan arvelee. Motiivina ei siis ole rahallinen hyöty tai mikään "erityinen sanoma". No sepä helpotti. Kaivelin esiin kryptattuja muistilappuja eri foorumeilla käyttämistäni tunnuksista, vaihdoin heti kaikkien salasanat ja poistin muutaman tunnuksen kokonaan. Eiköhän näillä toimilla taas vähän aikaa pärjäile.

Suomi on varmasti otollinen maa erilaisille nettitunnusurkkijoille, kun emme ole vielä kovin pitkälle päässeet sen kotoisan puun juurelta, johon tupsahdimme aivan hiljattain. Kovin kaukana ei maaseudun ihmisillä ole ne ajat, jolloin riitti, kun laittoi kirkonkylälle lähtiessä luudan ovea vasten nojaamaan merkiksi, ettei oltu kotona. Näin kenenkään ei tarvinnut turhaan saapastella tupaan huhuilemaan talonväkeä. Kun tämä sama viaton sinisilmäisyys siirretään maailmankylän verkkomaailmaan, ovia ei juurikaan muisteta lukita. Tai vaikka muistettaisiin, arvoesineitä ei välttämättä ymmärretä siirtää piiloon hiippareiden katseilta ja pitkiltä kynsiltä. Pelkkä https-salaus ei estä pitämään rikollisia, tai "alaa harrastavia nuoria", ulkopuolella. Se luo lisähaasteita, joiden voittaminen lisää murtautujan arvostusta alalla.

Vaikka olen antanut aina mahdollisimman vähän henkilökohtaisia tietoja rekisteröityessäni eri foorumeihin, usein on pakko luovuttaa ainakin nimi ja sähköpostiosoite tunnuksia luodessa. Itsesuojeluperiaatteella olen ottanut oikeudekseni luoda itselleni useita aliaksia, joita käytän suojellakseni omien tietojen lipsahtamista tahoille, joille en halua niiden päätyvän. Luonnollisesti nämä aliakset omistavat muutamia sähköpostitilejä, joita ei voi mitenkään liittää minuun. Tähän järjestelmään olen luottanut, mutta tuo tunnusvarkausuutinen sai minut kuitenkin hätkähtämään varsinkin, kun viime viikkoina olen esiintynyt omalla nimellä ja kuvalla eräässä varsin suositussa foorumissa. Täytyykin tästä siirtyä tiukentamaan private settingsejä myös sinne. Tarkastaja is varuillaan.

Mennään hiljaa markkinoille

Hulluja päiviä vaan kaikille!

Eräs mielenkiintoisimpia vähittäiskaupan ilmiöitä Suomessa on ehdottomasti Stockmannin Hullut Päivät. Ensimmäisen kerran kohtasin hyperventilointiin ja mustelmiin johtavaa shoppailua joskus lapsena Aku Ankan sivuilla. Aku oli jostain syystä joutunut neljä kertaa itsensä kokoisten rouvien kanssa suuren tavaratalon alennusmyyntiryntäykseen. Pieni ankan rassukka kulki jalat korkealla ilmassa rouvien väliin litistyneenä hikoillen ja apua huutaen. Voi Ankka raukkaa.

En tuolloin osannut yhdistää sarjakuvaa mihinkään todelliseen tapahtumaan, sillä lapsuuteni tavaratalot taisivat olla tämänpäiväisen sittarin kosmetiikkaosaston kokoisia, eikä lapsuuteni kotikaupungissa ollut todellakaan mitään stockaa, eikä supermega-alennusmyynneistä puhuttu ainakaan minun korvieni kuullen. Ainut kauppaan liittyvä brändi, jonka muistan, oli K-kaupan Väiski, joka naama hymyssä myi lihatiskituotteita niin iloisesti, että pullea vatsa näytti hytkyvän esiliinan alla jopa piirretyissä mainoksissa. Siitä oli verenmakuinen adrenaliinihyökkäys alepuseron kimppuun kaukana. Oi niitä viattomuuden aikoja.

Sittemmin, tänne maan oikeaan pääkaupunkiin muuttaneena, olen säännöllisesti käynyt selaamassa cd-, dvd- ja juustovalikoimat noissa maan mahtavimmissa hullutteluissa. Viime syksynä päätin kokeilumielessä osallistua alennusmyynnin avajaisiin ja astelin noin kello 7:50 Hansatorille. Tori oli jo tuolloin täynnä ihmisiä odottamassa sisäänpääsyä. Kun vahtimestarit avasivat ovet ja käynnistivät liukuportaat, alkoi infernaalinen ryntäys kohti keltaisilla lapuilla merkattuja hyllyjä, rekkejä, pöytiä ja telineitä. Tuolloin mieleeni tulvi tuo Akun shoppailureissu siinä suuren maailman tavaratalon alessa. Kun vaelsin massan mukana pitkin kauppakeskuksen käytäviä, sain muutaman kerran tuta Akun kohtalon jäädessäni himoalettajien runtelemaksi. Huh sitä kiihkon määrää.

Hetki sitten näin kuinka lähes koko Stockmann peittyi taas keltaisten yllätyspressujen alle ja ilmaa kevyemmät kummituspallot aseteltiin heilumaan opaskylteiksi. Kaikki valmistuu varmasti yön aikana sinua, minua ja niitä kyynärpäätaklaajia varten. Ah, ostamisen juhla on täällä taas! Tässä vähän herkkupaloja.

Täällä ollaan

Poks! Blogikokeiluni on täten korkattu.

Jos joku tätä joskus lukee, niin tervehdys tuttaville. Parasta jälkeen -päivämäärän ylittänyt itärajalaisen metallimekan kasvatti täällä jorisee joutavia kierrellessään opinnäytteensä materiaalia kuin se kissa sitä kuumaa puurolautasta.

Viikonlopun kulttuuriannos oli tuhti: CMX, Agit Prop ja kirjamessut yhdistettyinä torstaiseen opiskelijakulttuuriyöhön vetävät olemukseni ja olotilani melko väsähtäneiksi. Yksi tapahtumista tarjosi mukavaa laatuaikaa kavereiden kanssa, toinen liikutti herkistyneen mieleni ja vastasi täydellisesti odotuksiani, kolmannessa oli hauskaa kuin ateistilla jumalanpalveluksessa ja neljännestä tarttui mukaan kaksi joululahjaa. Tapahtumien ja antien toisiinsa yhdistäminen tuskin on kovin vaikeaa.

Tämän sanottuani voin ehkä palata sorvin ääreen unohtamatta kuitenkaan tarkistaa tapahtumia eräästä nettiyhteisöstä. Voihan jee.